torstai 21. syyskuuta 2017

Onks tää normaalia?


Mielenterveystyön ammattilaiset puhuvat varhaisen puuttumisen tärkeydestä.  Syystäkin! Helpompi on jeesata joku pois heikoilta jäiltä kun yrittää tavoittaa jo railoon pudonnutta. Itseäänkin pystyy auttamaan paremmin, kun voimia on vielä jonkun verran jäljellä.

Mutta miten  homma toimii lasten kanssa? Milloin vanhemman kannattaa huolestua lapsesta?  Mistä ammattilainen tietää milloin tarjota apua perheelle?

Yleensä me ihmiset  kestämme psyykkisesti kuormittavia tilanteita sopeutumiskykymme avulla. Meillä on keinoja säädellä ahdistusta, etsiä turvaa, mukauttaa omaa käytöstämme vaikeutuneisiin olosuhteisiin. Esimerkiksi vanhemman vakava sairastuminen voi saada lapsen tsemppaamaan koulussa tavallista enemmän: opiskeleminen antaa jonkinlaista hallinnan tunnetta muutoin vaikeassa tilanteessa.  Tai lapsi saattaa pelata kännykällä aiempaa enemmän, koska saa sillä ikävät ajatukset katki. 

Lapset tai nuoret ovat yleensä jo itse tässä vaiheessa huolissaan itsestään (ja toisistaan). He vain eivät tiedä onko tämä normaalia, mistä tämä johtuu, mitä tälle voisi tehdä?

Monet lapset kysyvät asiasta vanhemmilta tai muilta aikuisilta kautta rantain. Ehkä kaverin puolesta tai "muuten vaan".  Ohimennen tässä vaan mainiten. Kukapa meistä aikuisista ei olisi ollut liian kiireinen pysähtymään? Itse olen sata kertaa vastannut lapsilleni jotain epämääräistä ja tajunnut vasta viikkoja (kuukausia, vuosia!) myöhemmin, miten tärkeä asia olikaan.

Sehän meidän vanhempien hankaluus onkin: Jos lapsen sopeutumiskeino kuormittavaan tilanteeseen on ok (paremmat arvosanat!) ei perheessä välttämättä edes huomata, että lapsi on huolestunut. Samoin jos lapsen huolestuttavatkin oireet kehittyvät hitaasti, on ihan tavallista että lastaan rakastava perhe odottaa kuukausia, jopa vuosia ennen kuin hakeutuu avun piiriin. 

Oire tarkoittaa sitä, että "normaaliksi" katsotut sopeutumiskeinot eivät ole enää riittäneet. Lapsi on ehkä selvästi ahdistunut, nukkuu huonosti, on aina huonolla tuulella tai kivulias. Keskittyminen ei onnistu, elämästä on kadonnut ilo. Pelot piinavat, kaverien kanssa ei suju. Vanhemmat ovat usein tässä vaiheessa jo  huolissaan, mutta myös ymmällään: onks tää normaalia? 

Perheen ulkopuolisen, kuten kouluterveydenhuollon tarjoama varhainen tuki edellyttää niin ikään, että joku tunnistaa lapsessa oireita. Oireet ovat tärkeitä, välttämättömiäkin, jotta asia nousisi esiin, mutta avun tarve on selkeä jo ennen sitä.

Siksi varhaisen avun suuri kysymys onkin: Miten ammattilainen voisi tavoittaa perheet jo ennen kuin lapsen sopeutumiskyky on käytetty? Kuinka lapsi voisi kertoa vanhemmilleen tarvitsevansa apua? Kuinka työntekijä voisi aktivoida nimenomaan perheen voimavaroja lapsensa auttamiseen? 

Vastaus on helppo: aktivoidutaan heti kun lapsi itse huolestuu.

Olen itse vastannut lasten varhaisiin huolikysymyksiin aikoinaan Ylen Poinzi-ohjelman kautta. Lapset ja nuoret lähettivät kysymyksiä nettisivuilla, minä kirjoitin vastaukset. Ne tosin esitti ohjelmassa "Virtasen iskä", piirretty virtahepo, ammatiltaan koulukuraattori. 

Lasten kysymykset olivat yleensä arkisia. Onks normaalia pelätä pimeää? Meille tulee riitaa läksyistä joka päivä- mitä voin tehdä? Miten saan vanhemmat antamaan lisää viikkorahaa?  Kuukautiset ei ole vielä alkaneet, vaikka oon jo 13v - onko ok?

Oli kiva vastailla  näihin tavanomaisiin, yleensä ajan ja puheen kanssa ratkeaviin murheisin. Käytännön työstäni lastenpsykiatrina tiesin kuitenkin, ettei se ole koko totuus lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Mukana oli vaikeitakin juttuja.

Siksi lähdin mukaan (harvinaista kyllä) minulle aiemmin täysin tuntemattoman ihmisen projektiin. Samaa kysymystä omalla tahollaan pyöritellyt Janne tavoitti minut ratikkapysäkiltä, syötti idean ja se oli siinä. No, jokunen tunti koodausta ja  koulutusta vielä tarvittiin, mutta nyt se on alkanut: onks tää normaalia- palvelumme.

Käykäähän kurkkaamassa ideaamme. Lisää kertoo janne.vepsalainen@zoturi.com

Tai tavataan Valtakunnallisilla lastensuojelupäivillä 26.-27.9.2017! 


maanantai 23. tammikuuta 2017

Sana, hana, jana, kana, lana, mana, tana, vana...



Tiedätkö sen hetken, kun lapsi alkaa aivan mitättömästä yllykkeestä hokea loputtomiin järjetöntä ritirimpsua? Tulet sanoneeksi  esimerkiksi "kakku" ja sen sijaan että lapsi pyytäisi palasen, hän kiljuu: "Hakku, makku - ja sitten tuli jakku!!"

Minä olen, lukuisia kertoja. Alkuhymyn jälkeen olen kehottanut lasta ryhdistäytymään ja lopettamaan höpöttämisen. Vasta tavattuani kirjailija, runoilija Johanna Venhon tajusin tehneeni vakavan virheharvion. Käsissäni oli ollut lupaava nonsense-runoilijan alku ja minä olin nujertanut hänet! 

Entä oletko kokenut virkistävän sanotaan nyt vaikka ruokailun, jossa lapsi tottelee kaiken kir-jai-mel-li-ses-ti? Tulet kehottaneeksi häntä "syömään lautasensa päällä" ja hän esittää virnuillen istahtavansa lautaselleen. Hah, hah, ei naurata - vaikka ehkä kannattaisi.

Kannattaisi, koska sanallinen tietoisuus ja riimittely kukoistavat lapsen mielessä muutoinkin kuin iltakirjaa kuunnellessa. Kampoihin pistävillä lapsillani on äiti, joka rakastaa kirjoja, ainakin itse lukiessaan. (Olen iltalukemisestani jo aiemmin kirjoittanut- sekä lasten että aikuisten näkökulmasta. Ja mainittakoon, että lasten isäkin pitää kirjoista, muttei julista rakkauttaan yhtä julkisesti.) 

Mutta omantunnon kysymys: miten sallin ja edistän  lasteni omaa sanataidetta? Miten nautin hetkistä, jolloin lapset itse luovat sanallisen maailmansa, löytävät riimit ja sanojen monimielisyyden?

Tätä pohdin sunnuntaina, jonka vietimme  Helsingin Sanataidekoulu ry:n tunnelmallisessa ilmaistapahtumassa. Hyvä kattaus: lohikäärmetietoutta (tiesittekö kaikkien lajien rakastavan riimejä?), legoluovuutta, Mörköreitti ja räppityöpaja. 

Santaidesunnuntaissa oli huomioitu taitavasti lapsen tarve tehdä ja liikkua samalla kun hän sanailee. Kyky vain ajatella, ilman ilmeitä tai liikettä, ei välttämättä luonnistu lapselta. Siksi kuvan tuottaminen, "lohikäärmeen luolassa" peuhaaminen ja sopivan rento Bokvillanin ilmapiiri auttoivat sanojen äärelle. 

Tärkein on silti aikuisten asenne; valmius kuulla lapsen sanaa ja olla sen äärellä luovuutta estämättä. Hurmaavien Mörkövahti ja Mörköreitti kirjojen kirjoittaja Tuutikki Tolonen kertoi Mörkövahdin alkuidean olleen lapsensa höpöhöpöjuttu. Radiossa muka kerrottiin, että Suomen äidit lähtevät pois ja tilalle tulee mörköjä. Kirjailijaäidin viisas mieli ensin uskoi, sitten epäili ja lopulta loi. 

Tässä on itselle opittavaa. On ihanaa upota lasten kanssa yhdessä maailmoihin, joita ovat luoneet toiset aikuiset. Mutta sen lomassa pitäisi muistaa antaa kotoisan nonsensen soljua. Sunnuntaisessa räppipajassa ujoin lapsistani uskalsi vuorollaan vain kuiskata (Iiih...) mutta tällä kertaa otin sen kuuleviin korviini. 





torstai 17. marraskuuta 2016

Sillä välin katon rajassa eli valistuksen vaikeudesta

Kuva Sara Hildenin taideomuseosta 2015. Teos: Erno Enkenberg: Huono omatunto (Bad Conscience), 2009


Julkisen valistajan tehtävä on vaikea. Tällä viikolla myrskynsilmään osui Helsingin kaupunki, jonka kotiväkivalta.fi-kampanja herätti kovaa vastustusta.

Näin epäonnistuneeksi tuomitun julisteen ensimmäisen kerran lauantaiaamuna kuntosalin seinällä. Olin varhain liikkeellä, tarmokkaana ja iloisena. Lapset olivat kotona leikkimässä mitä lie, iskänsä nukkumassa krapuloissaan projektin päätösjuhlien jäljiltä.

Luultavasti julisteen valkoisuus herätti huomioni. Kohu ei ollut vielä alkanut, joten  olin vapaa muiden tulkinnoista. Kuva oli minusta osuva, mutta tekstin lukaisin vain nopeasti, koska samalla päivitin käynnykkään treeniohjelmaani. Tunnin päästä olisin muistanut kuvan aika tarkkaan, mutta tekstin suurinpiirtein "Laiminlyönti on väkivaltaa".

Minusta kuva oli jatkumoa Helsingin kaupungin kampanjoille, joissa on nähdäkseni pyritty haastamaan väkivaltaan liittyviä olettamuksia. Mieleen palasi suoralta kädeltä kaksi.

Yksikin lyönti on liikaa-kampanjan ristipistotyöt olivat liikuttavia. Kuvan kotoisuus, tekstin jäätävyys toimi. Vuoden 2015 kamppis on ollut omiaan tälle avoimen rasismin värjäämälle vuodelle: Mikään ihonväri ei kestä väkivaltaa. Kuvitus on nerokas. Sävykartta, jossa yksittäiset, kärsineet värikortit on nimetty uusiksi. Muksijan punainen. Ennakkoluulon sininen.

Joten tämän vuoden julisteen nähdessäni ajattelin läsnäolon ja kontaktin puutetta, josta moni lapsi kärsii jopa kehityksen vaarantavalla tavalla. Ilahduin, että tämäkin laiminlyönnin muoto on nostettu esiin. Minusta juliste kuvasi myös "paremman perheen" todellisuutta, jota harvoin liitetään väkivaltavalistukseen. Ensi vuonna ehkä sitten taloudellinen väkivalta, joka on etenkin parisuhteissa yllättävän yleistä ja sekin aitoa kärsimystä tuottavaa.

En siis nähnyt #someäitiä, poissaolevaa isää tai fyysisen väkivallan väheksymistä.  Äiti(oletettu) ei minusta ollut välinpitämättömän näköinen, vaan varsin innostunut. Ymmärrän silti hyvin äitisyyllistyksen, joka kuvassa on nähty.

Luokkasyyllistys ei ilmeisesti uponnut. En ainakaan löytänyt provosoituneita kommentteja, joissa arveltaisiin Helsingin kaupungin väittävän desinghuonekaluilla sisustamisen lisäävän lasten laiminlyöntiä. Tai koiraperheiden olevan erityisen välinpitämättömiä.

Minustakin kohu on oikeuttu. Kuvaavaa on, että väkivallan eri muodot toistuvat myös somekeskustelussa. Syyllistys, tarkoituksellinenkin väärintulkinta, vähättely, mustamaalaaminen, yksityiskohtiin tarkertuminen, vertaaminen heihin jotka kärsivät vielä enemmän. Niin tuttua monissa muista keskusteluista. Eläimiä ei muka saisi suojella niin kauan kun ihmisiä kärsii. Pakolaisia ei voisi auttaa, koska kotimaassakin on köyhiä. Välinpitämättömyyden vaikutuksista ei saisi valistaa, koska toisia lapsia lyödään.

Tänä syksynä lanseerattiin myös #Kasvatuspuntari-kampanja. Mukana on isoja toimijoita, kuten Väestöliitto, Ensi- ja turvakotien liitto ja Suomen Unicef. Tärkeä ja tyylikäs kampanja haastaa pohtimaan kasvatusmetodeja, joita ei heti tunnista henkiseksi väkivallaksi.

#Kasvatuspuntarin mainioin anti ovat Siskonpetiläisten videot. Ne ovat hauskoja, ne ovat viiltävän osuvia, ne pakottavat katsomaan peiliin. Hyvä kyllä: isiä on paikalla. Korppeja ei näy.

Katsokaa itse, mutta referoin tässä: Päiväkodilla äiti pokaa hoitajaa. Leikkipuistossa mammat vain somettavat vaikka lapsi on satuttanut itsensä. Munakelloäiti piinaa sadistisella kontrollilla koko perhettä. Perheväkivallallakin pilaillaan: äiti on ansainnut illalla odotettavissa olevan pahoinpitelyn, koska piti suolapurkkia omalla puolella pöytään.

Miksi nämä videot eivät herättäneet samanlaista kohua? Nimenomaan äitejä syyllistetään. Laiminlyönti on ilmeistä. Fyysistä väkivaltaa vähätellään. Ja rahaa on palanut takuulla iso summa.

Todennäköisesti laineet vain liplattivat,  koska Helsingin kaupungin tehtävä yhteiskunnassa on erilainen kuin järjestöjen. Viestinnän suunnittelu on varmasti vaikeampaa kuin vapaammin toimivilla liitoilla. Tamponiportin kaltaista tempausta tuskin olisi voinut toteuttaa kunnallisessa ehkäisyneuvolassa. Koko kaupungin imagokin on vähän nuhjuinen, ei lainkaan someseksikäs.

Työskentelen lasten ja perheiden kanssa niin julkisella, yksityisellä kuin kolmannellakin sektorilla. Väkivallan lukuisia muotoja kohtaa niillä kaikilla. Olen kuullut monesti miten lyöty lapsi toivoo, ettei pahoinpitelevä vanhempi edes huomaisi hänen olevan olemassa. Ja yhtä usein uskomattoman, mutta toden: kontaktia vaille  jäävä lapsi toivoo, että vanhempi vaikka löisi kunhan huomaisi, että olen tässä.

Olemme mieheni kanssa kumpikin välinpitämätön lapsiamme kohtaan joka päivä. Ihan syyllistymättä ja tarkoituksella. Jos miehellä on ollut turhan railakas illanvietto, niin sitten on. Minä käyn treenaamassa vaikka olisi ihana mahdollisuus lauantai-aamuiseen yhteiseen leikkiin pienokaisten kanssa.  Jätän kuuntelematta, koska nyt on  facebookkirppiskiima päällä. Hermoilen liinavaatteiden viikkauksesta.

Onneksemme lapsemme osaavat näyttää, koska välinpitämättömyytemme menee liian pitkälle. Yksi vetäytyy sänkyynsä, peukalo suussaan. Toinen muuttuu täysin ääliömäisiä ideoita saavaksi ikiliikkujaksi. Kolmas kulkee kannoilla tauotta hölöttäen.

Tämän rajan minä luin kampanjasta.  Kuvassa on lapsi, joka roikkuu kattokruunussa. Ehkä hetkellisesti ja onnellisena, ehkä aikuisen huomiota hakien. Emme koskaan saa tietää, jos emme kysy lapselta. Emmekä kysy, jos emme huomaa koko lasta.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Seksuaalinen väkivalta on aina aikuisen syy - ei koskaan lapsen

Vietän vapaapäivää, mutta ajattelen kokoajan työtäni. Etenkin lukuisia seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneita ihmisiä, joita olen kohdannut ja tulen vielä kohtaamaan.

Muistan sinut, 8-vuotias tyttö,  jonka housuihin humalainen aikuinen laittoi käden. Keksit keinon poistua tilanteesta ja kerroit toiselle aikuiselle. Hän ei uskonut sinua, vaan kauhistui. Kun sinun olisi pitänyt tavata kähmivä aikuinen uudestaan, löysit voimaa vastustaa. Sinut leimattiin hankalaksi, uhmakkaaksi, muttet luovuttanut. Keksit keinon kertoa uudestaan.

Ja muistan sinut, juuri ja juuri aikuinen mies, joka olit kulkenut psykiatrisen sairaalan pyöröovessa vuosia. Epävakaa persoonallisuus, 1-3 päivän hoitojaksoja, joku yritys terapiaankin. Minäkin ehdin puolessa vuodessa, vastavalmistuneena, sinut sisään- ja uloskirjoittaa muutamaan kertaan. Kunnes eräänä päivänä tulit osastolle aivan uudenlaisena- tyynenä-  ja kerroit.

Teitä on niin  monia muitakin,  osa on vielä lapsia, osa jo aikuisia, joku jo vanhus. Joku on ollut tuskaisassa tilanteessa vuosia, toinen kertaalleen. Moni kertoi heti, ja tuli uskotuksi, mutta kovin moni joutui kertomaan useasti. Vielä useampi ei voinut kertoa, ainakaan sanallisesti. Tapahtunut on pitänyt lukea katseista, hengityksestä, ruumiinkielestä. Jos on osannut, jos on uskaltanut.

Joskus olen ollut se, jolle salaisuus on ensi kerran uskottu. Pahoin pelkään olleeni myös se, joka ei huomannut tai ymmärtänyt. Joka on jäänyt liian jumiin hyvän vanhemman myyttiin. Kunnioittanut liikaa. Tai huomannut kyllä, mutta ollut keinoton, vailla lain voimaa.

Monesti olen ollut se, joka auttaa pohtimaan tapahtuneen merkitystä, kun kaikki on jo tullut julki. Olen saanut nähdä toipumista, taaksejättämistä, kaikesta huolimatta tai juuri siksi eteenpäin suuntautuvan katseen.

Olen nähnyt, että taaksejättämisessä on vaikeinta häpeä ja vastuun jako. Teon kohteeksi joutuneen syvään juurtunut ajatus siitä, että hän on osaltaan aiheuttanut tapahtuneen. Tekijä käyttää tätä usein sumeilematta hyväkseen. "Kiltti tyttö ei olisi lähtenyt mukaan". "Taisit tykätä kun sulla seisoo". "Jos kerrot tästä kenellekään, sinua aletaan inhota".

Siksi haluan sanoa sinulle, joka vielä pohdit kertomista: lapsi ei koskaan ole vastuussa seksuaalisesta väkivallasta. Mikään ajatus, teko, keimailu, sana ei oikeuta aikuista tyydyttämään itseään lapsen kustannuksella. Vaikka aikuisen teko tuntuisi osaltaan hyvältäkin, ei lapsi silti tee väärin.

Jos suinkin voit: kerro. Voit soittaa oman kuntasi lastensuojeluun. Kertoa koulukuraattorille, opettajalle, lääkärille, poliisille.

Olen tavannut myös teitä, seksuaalisen väkivallan tekijät. Tekoa ei saa tekemättömäksi, mutta sen ei tarvitse toistua. Kanna vastuusi lapsen tulevaisuudesta. Kerro, jotta sinä ja lapsi saatte apua. Älä jätä lasta pimeään. Älä luovuta jos viranomainen ei heti ymmärrä- kerro uudestaan.

Sillä tänään ajattelen ennen kaikkea häntä, joka hakee oikeutta Oulun käräjäoikeudessa. Hyssyttelemättä. Avoimin ovin. Kunnioitan häntä suunnattomasti. Tarinansa kertomalla hän jättää häpeän sinne minne se kuuluu- tekijän harteille. 


perjantai 23. syyskuuta 2016

Lapsen traumaattiset kokemukset osa 2- Kuinka rauhoittaa lasta ja itseään?


Suunniltaan olevan lapsen rauhoittaminen on aikuisen tehtävä. Se onnistuu rakentavasti vain, jos aikuinen on itsekin rauhallinen. Omaa raivoaan karjuvan tai hylkäävän vanhemman edessä lapsi saattaa kyllä asettua, hetkeksi. Pysyvämpää ahdistuksen säätelyä opitaan kuitenkin  vain rauhallisessa, aikuisen kannattelemassa tilanteessa. 

Kuvaan tavan, joita voitte kokeilla. Etene portaittain, ajatuksen kanssa. Kyse ei ole pikakikasta. 

1. Traumaattisiin - tai  joskus muuten vain vaikeisin- kokemuksiin liittyy vaikeus säädellä  omaa tunnetilaansa. Ihminen tulee vaikkapa raivokkaan vihaiseksi, järjettömän takertuvaksi, hysteeriseksi tai lamaantuu täysin. Tämän tilan tunnistaminen itsessään tai lapsessaan (tai puolisossa) on hyvä alku rauhoittumiselle. Pienellä lapsella tunteiden säätely on muutoinkin kovin vähäistä.

Tästä syystä olen haluton käyttämään jäähyä. Osa ammattilaisista (ja vanhemmista) kuvaa jäähyä "rauhoittumispaikkana", osa taas  "istu niin monta minuuttia kuin sinulla on ikää, miettimässä mitä tuli tehtyä"-tyylisenä rangaistuksena. Jos jäähyllä tarkoitetaan rauhoittumista yhdessä aikuisen kanssa tai (poikkeustilanteissa) yksin, kannatan. Toivoisin silti, että rauhoittumisjäähylle olisi kuvaavampi nimi, joka erottaisi sen rangaistusjäähystä.

2. Tunteet "tarttuvat" ihmisten välillä. Aluksi rauhallinenkin aikuinen hätääntyy, hikeentyy tai menettää kiinnostuksensa  kun lapsi ei asetukaan. (Rangaistus)jäähy määrätään usein juuri tästä syystä: aikuisen oma tunnetilasäätely pettää  ja hän rankaisee lasta katkaistaaksen tilanteen. 
Ymmärrettävää. Huomaa kuitenkin tämä mekanismi, niin pystyt suojaamaan itseäsi ja lasta paremmin.

3. Kiihtyneessä tai alivirittyneessä tilanteessa ajattelu kulkee aivan omia ratojaan. Älä pyri älykkääseen keskusteluyhteyteen, järkiperäiseen vetoamiseen tai kasvattamiseen (itsesikään kohdalla). Pääasia on nyt keskittyä rauhoittumaan, jotta järki palaa päähän.

4. Myötätunto auttaa. Voi sanoa lapselle (ja itsellesikin) esim: "Huomaan että olet vihainen/kiihtynyt/pelokas. Haluan auttaa sinua. En suutu. En ole vihainen. En huuda sinulle. Olen tässä, sinun kanssasi. Kohta helpottaa. En jätä sinua."

5. Hengitä.  Syvään sisään, syvään ulos. Kutsu lasta hengittämään kanssasi. Pysy samalla lempeässä katsekontaktissa, puhu ystävällisesti.  Voitte harjoitella yhdessä hengittämistä jo etukäteen, rauhallisina hetkinä, ja sopia että otatte keinon sitten tarvittaessa käyttöön. 

6. Käytä kosketusta, jos se auttaa lasta. Monet lapset hyötyvät vakaasta, rauhallisesta silittämisestä ja laajasta vartalokontaktista (esim. vierekkäin makaaminen). Osalle toimii nk. sylihoito, jota olen esitellyt aiemmin (voit katsoa ohjeet tästä). Muista kuitenkin, ettei sylihoito sovi kaikille lapsille, eikä kaikille aikuisille. Rauhoita itseäsikin kosketuksella, kuten sivelemällä olkavarsiasi, halaamalla ja keinuttamalla kehoasi. 

7. Kytke lapsi aikaan ja paikkaan. Traumoihin liittyy kokemus, jossa ahdistuksen vallassa oleva ihminen menettää otteensa ajasta, paikasta ja itsestään. Sitä kutsutaan dissosiaatioksi. Voit puhua rauhassa:" Olemme kotona, minä olen kanssasi. Olet omassa huoneessasi, Katso ympärillesi, tuossa on sänkysi, nallesi yms" Tämä ei tietenkään toimi, jos lapsi on kokenut trauman nimenomaan omassa huoneessaan. Siirrä siis lapsi ja hänen huomionsa turvalliseen kohteeseen. 

8. Älä pakota, mutta jos on pakko, tee se rakastavasti. Älä väheksy lapsen epäreiluuden ja paniikin kokemusta. Ota häpeämättä mukaan muita aikuisia, jos oma säätelysi on pettämässä. Tässä lajissa  ei jaeta "selviän kaikesta yksin"-mitaleja. 

9. Kun tilanne on rauhoittunut, nauttikaa sitä. Älä kiirehdi selvittelemään, vaan pysy lapsen tukena. Voit sanoa, edelleen ystävällisesti, ettet ole vihainen, ja että haluat puhua tapahtuneesta myöhemmin. 

Kuten huomaat, samoja keinoja voi käyttää kuka tahansa vanhempi (tai muu aikuinen) lapsen kanssa. Sinun ei siis tarvitse pelätä, että keinot olisivat vahingollisia, jos lapsella ei olekaan traumaa. 

Käytä aktiivisesti aikaa tunnustellaksesi mikä rauhoittaa juuri sinua. Jollekulle sopii kymmeneen laskeminen, toiselle ehdottamani syvähengitys. Rauhoittava mantra, jota toistaa ajatuksissaan voi olla hyödyllinen. Samoin huomion kiinnitäminen johonkin neutraaliin, esimerkiksi  huoneesta löytyviin k-kirjaimella alkaviin esineisiin.  Osalle toimii turvapaikan ajattelu, kuten: olen tyynen järven rannalla, hyvän päivän iltana, hetkenä ennen kuin solahdan viileään veteen. 

Jos lapsen raivokohtaukset alkavat pelästyttävän tapahtuman jälkeen saattaa kyse hyvinkin olla traumasta. Muista kuitenkin, että osa ulospäin näkyvistä traumaoireista alkaa viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia tapahtuneen jälkeen. Jos oireet alkavat tyhjästä, niitä on usein tai uuvut niihin- hae ammattilaisen mielipide asiaan. Lastenneuvola, perheneuvola, sosiaalitoimen perhetyö, yksityiset palveluntarjoajat - vaihtoehtoja riittää. Netistä löydät esim. Lasten mielenterveystalon huolinavigaattorin, jos haluat vielä pohtia tilannetta. 

Vanhemman omiakin oireita voidaan tasata vuosikymmeniä traumatapahtuman jälkeen. Se on tärkeää, jota voidaan vähentää trauman vaikutuksia lapsen ja vanheman suhteeseen.  Ei meistä kenestäkään ihan ehjää saa, mutta sellaisen kuitenkin, että lapsemme voivat meihin turvata omissa ahdistuksen puuskissaan.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Lasten traumaattiset kokemukset



Jokaisella lapsella on ikäviä, vielä aikuisenakin surettavia kokemuksia.  Rakas koira kuoli, äiti sai raivokohtauksen, vanhemmat eivät päästäneet Mötley Cruen keikalle, vaikka kaikki muut pääsivät. Puhumme näistä muistoistamme joskus "traumoina", mutta tässä postauksessa trauma tarkoittaa vakavampaa kokemusta. 

Olen sivunnut aihetta aiemmin mm. pakolaisuuden, lapsen kokeman väkivallan, Erika-tytön kärsimyksen, ja ADHD-diagnostiikan näkökulmasta. Kertaan kuitenkin pääpointit: 

Traumaatisella tapahtumalla tarkoitetaan suurin piirtein seuraavaa: henkilö kokee, näkee tai kuulee tapahtuneen sellaista, mikä on henkeä tai  terveyttä uhmaavaa hänelle itselleen, läheiselleen tai kenelle tahansa.

Traumaattinen tapahtuma voisi olla esimerkiksi henkirikoksen näkeminen, vaikka uhri ja tekijä olisivat tuntemattomia. Tuntemattoman kuolemasta kuuleminen ei yleensä traumatisoi yksistään vakavasti, vaikka toki voi olla ahdistavaa ja pelottavaa. Toisaalta trauma voi syntyä tilanteessa, jossa lapselle tärkeä ihminen on vähäisessä vaarassa. Esimerkiksi: lapsi näkee suojatiellä kävelevän vanhemman eteen juuri ja juuri pysähtyvän auton. Läheltä piti, huokaa vanhempi, ja on vartin päästä rauhoittunut. Lapsi välttämättä ei.

Pelottavasta tapahtumasta traumatisoituminen on yleisempää silloin, kun uhan muodostaa ihminen, joka on lapselle läheinen. Näin ollen äidin raju raivokohtaus voi olla aidosti traumatisoiva. Perheväkivalta tai insesti traumatisoi yleensä enemmän kuin ulkopuolisen tekijän samanlainen rikos. Tapahtuman vaarallisuus (ulkopuolisen silmin arvioituna) ei siis ole luotettava mittari. 

Karkeasti ottaen traumat jaetaan I tyypin ja II tyypin traumoihin. I tyyppi on kertaluontoinen tapahtuma, kuten yllä kuvattu suojatie-episodi. II tyyppin traumalla tarkoitetaan pitkittynyttä traumaattista elämäntilannetta, kuten sotaa, väkivallan uhan alla elämistä, koulukiusaamista. 

Traumakokemus aiheuttaa vaikeaa, sietämätöntä ahdistusta.  Se voi aluksi näkyä poissaolevuutena, jäätymisenä, raivona, sekavuutena. Ulospäin ei aina näy oireita heti, eikä vielä viikkojenkaan päästä. Aikuisten huomaamat oireet ilmenevät joskus niin myöhään, ettei niitä osata enää liittää tapahtuneeseen.

Voimakas ahdistus herää uudestaan traumasta muistuttavissa tilanteissa. Niitä kutsutaan triggereiksi, laukaisijoiksi. Vanhempansa läheltä-piti-tilanteessa nähneen lapsen trigger saattaisi olla suojatie, jalankulkijan vihreä valo, tai mustavalkoraidallinen matto- mikä tahansa mikä muistuttaa tapahtumasta.

Traumaoireita (joilla ahdistusta yritetään sietää ja välttää) on moninaisia, mutta vanhemmat tai ammattikasvattajat huomaavat yleensä muutaman. Eri asia on, tunnistetaanko ne traumaoireiksi. Yleensä ei. Yleisiä ovat:

Yliviritystila. Lapsi on kierroksilla koko ajan tai äkisti alkaen. Koska kiihtymystilat alkavat triggereistä, joita muut eivät hahmota, lapsi vaikuttaa pimahtavan ilman näkyvää syytä. Lapsi saattaa yrittää säädellä oloaan keinumalla, naputtamalla, liikehtimällä. Monesti arvellaan, että lapsella on ADHD. 

Aliviritystila.  Ahdistusta voidaan säädellä myös "kykemällä itsensä pois päältä". Lapsi ikää kuin putoaa kontaktista, ei näe, ei kuule. Hän ei kykene suoriutumaan tehtävistään, vaan uppoaa omiin ajatuksiinsa, jopa jähmettyy kesken toiminnan. Lapsen arvellaan olevan  "uneksujatyyppiä".

Uhmakkuus ja kieltäytyminen. Trigger-ahdistuksen välttämiseksi lapsi kieltäytyy menemästä tilanteisin, joissa traumamuistoon liittyvä sietämätön tunnetila valtaisi hänet uudelleen. Se on ymmärrettävää, mutta aikuiset usein luulevat lapsen temppuilevan. Rankaiseminen ja pakottaminen pahentavat ahdistusta ja noidankehä on valmis.

Tunnetilojen vaihtelu. Raivokohtaukset, pelkotilat, takertuminen. Pienen lapsen tunteiden säätely on joka tapauksessa keskeneräistä. Voimakas muutos lapsen tavassa käyttäytyä voi olla traumaoire, johon ei auta "ikätasoinen vastuunotto" tai tarrapalkinnot.

Joku sitä vaivaa-fiilis. Aina ei oire ole niin selkeä, mutta tuntuu ettei lapsi voi oikein hyvin. Tavallisia huolen aiheita ovat nukahtamisvaikeus, painajaiset, ruokahaluttomuus, selittämättömät kivut, ilottomuus. 

Kuten huomaa, ei traumadiagnoosi ole helppo. Lapsella saattaa aivan hyvin olla ADHD ja sen lisäksi trauma. Uhmakkuutta on monenlaista. Jotkut vaan unelmoivat enemmän kuin toiset. Edes kaikkien näiden oireiden yhdistelmä ei tarkoita varmuudella traumataustaa.

Asiaa vaikeuttaa lisää välttämiskäyttäytymiseen liittyvä piirre: lapsi ei halua puhua kokemastaan. Vaiteliaisuus saa vanhemmet luulemaan, ettei tiedossa olevastakaan traumaattisesta tapahtumasta kannata puhua. Lapsen vaikea kokemus (kuten väkivalla kohteeksi joutuminen) on myös vanhemmalle traumattinen- ehkä vanhemman omakin ahdistus on niin kova, ettei hän halua ottaa asiaa puheksi. Vanhempi tuumaa: Painetaan villaisella, lapset unohtaa helposti. Ei tehdä tästä nyt numeroa, aleta kaivella vanhoja. 

Traumahoitoja on monenlaisia ja oikeanlaisesta hoidosta on psykoterapeuttien kesken kiistojakin. Itse olen opiskellut vuoden verran lyhytterapeuttista mentelmää, jota käytän lasten traumoissa, koko perheen hoitona. Sen pääpointit ovat:


  • Traumaan liittyvät normaalit reaktiot käydään lapsen ja perheen kanssa läpi
  • Opetetaan ahdistuksen säätelykeinoja
  • Altistetaan lapsi traumamuistolle asteittain, ahdistusta säädellen
  • Puretaan välttämiskäyttäytymistä asteittain
  • Vahvistetaan vanhempien ja lapsen välistä suhdetta, jota trauma yleensä kuormittaa
  • Suunnataan tulevaisuuteen: ikätasoisten kykyjen ylläpitämiseen ja mahdollisimman "tavanomaisessa" elämässä mukana pysymiseen

Menetelmän ideana on, ettei traumaa sinänsä saa tapahtuneeksi, mutta sen vaikutukset minimoidaan. Välttämiskäyttäytyminen kun kaventaa nopeasti elämää. Pelot ja ahdistus vievät pois ikätoverien seurasta, levottomuus pilaa koulumenestyksen. Vanhempien käytös saattaa muuttua ylisuojelevaksi tai toisaalta välinpitämättömäksi. Syyllisyys ja mitä-jos-ajatukset piinaavat perhettä.  

Menetelmän nimi on trauma-fokusoitu kognitiivis-behavioristinen terapia  (TF-CBT). Koulutuksen toteutti Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri) kutsumana Ph D. Amy Hoch.

Omalle vastaanotolleni vapautuu hoitopaikka marraskuussa (tiistaisin, päiväaikaan). Käynnit ovat viikottain ja niitä tarvitaan tilanteesta riippuen n. 10, joskus enemmänkin. 
Löydät traumoihin erikoistuneita, eri tavoilla hoitavia psykoterapeutteja esim. EMDR-yhdistyksen sivuilta, Traumaterapiakeskuksesta, Vastaamosta ja Diacorista.

Mutta paljon voi tehdä lapsen hyväksi kotonakin, tai päiväkodissa ja koulussa. Yli- tai alivirittyneen lapsen akuutti rauhoittaminen on melko samanlaista riippumatta siitä, onko kyseessä trauma tai muu syy. Jatkan niistä seuraavassa postauksessa. 




maanantai 12. syyskuuta 2016

Miksi viedä lapsia taidenäyttelyihin?


Museokortin myötä käyn yhä enemmän taidenäyttelyissä lasten kanssa. Suosikkejamme ovat olleet mm. Tommi Toijan pikkuhahmot (aka. Pikkupelkurin isät) ja Erwin Wurmin hillitön Giant Me, Big Ideal (aka. Makkaramies)  Ja tietysti Kiasman Ernesto Neton ja huni kuin-kansan virkattu maailma! Syksyn juttu tullee olemaan Yayoi Kusaman In Infinity, josta saa esimakua jo Talvipuutarhassa.


Mutta miksi taidetta lasten kanssa? Kirjoitin aiheesta aiemmin puistossa hortoiluun väsähtäneenä. Museokortin myötä tilanne on toinen, kun ei ole enää painetta saada lapsi kiertelemään "koko rahan edestä". Palaan näyttelyyn tarvittaessa yksin tai katson sen jo ennakkoon aikuisseurassa. Sensuuriinkin saattaa olla tarvetta. 


Tietysti he väsyvät ja joskus joutuu rajoittamaan, kun kaikkea ei saa koskea. Mutta niinhän se on elämässä muutenkin.  Ei ole oikeaa tapaa katsoa ja kokeaa  taidetta (tai elämääkään). Lasten kanssa voi keskittyä siihen mitä he jaksavat tai mikä heitä kiinnostaa. Ihan hyvin voi syventyä puhuttelevimpiin tai huvittavimpiin teoksiin. Lapset katsovat tuoreesti, luovat yllättäviä yhteyksiä, eivät tunne kontekstia.

Tärkeintä on minusta kuitenkin teoksen tunnelma, se minkä lapsikin (tai ehkä juuri lapsi) tunnistaa. Lapsi kuitenkin liittää näkemänsä omaan elämänhistoriaansa, asioihin jotka ovat hänelle totta ja joita hän pohtii. Näiden äärellä pääsee tutustumaan lapsensa ajatteluun tavalla, joka ei toteudu ”Oliko kiva päivä tarhassa”-tyylisessä jutustelussa.

Lapsiani  kiinnostavat eniten näyttelyt, jotka ovat ”siis niin läppiä”. Mittasuhteiden liioittelu, mahdollisuus koskea ja kokea, huumori. Ymmärrän sen, mutta silti haluan näyttää heille jotain perinteisempääkin. Siihen sopii juuri nyt Ateneumin Suomen taiteen tarina- kokoelmanäyttely. 


Klassikot uudessa valossa, kuten näyttelyä kuvataan, nostaa ikoniset veistokseet ja maalaukset etualalle, mutta kertoo myös taiteilijan arjesta. Tie mestariteokseksi on pitkä. Taiteilijan on todella nähtävä, sisäistettävä aiheensa, jotta oleellinen säilyisi vuosisatojenkin päähän.

Laajassa näyttelyssä on valittava mitä vilkaisee, mitä katsoo ja minkä lopulta näkee (kuten elämässäkin). Lasten kanssa kulkiessa prosessi mutkistuu: he saattavat nähdä juuri ne teokset, joita vanhempi haluaisi vältellä.  On vanhemmista kiinni mikä merkitys lasten havainnoille annetaan. Samalla huomaa, miten oma ajattelu kulkeekaan. 




Lapsi: Miksi toi mies huutaa? Se on ihan rage! Onks se huumeissa!?
Vanhempi: Kiitos kun kysyit. Perheettömän lapsen asema oli 1800-luvun Suomessa toden totta vaikea ja sen kaiku elää yhä nykyisessä diskriminoivassa tavassamme suhtautua nk. vähäosaisiin.





Lapsi: Miksi tyttö menee pois vaikka vanha mies koittaa auttaa sitä?
Vanhempi: Kiitos kun kysyit. Hän ei ikävä kyllä yritä varsinaisesti auttaa.  Katsopa tätä #lääppijä…


 


Lapsi: Katso, toi on surullinen ja toi toinen lohduttaa.
Vanhempi: Ne on varmaan vaan  piilosta…
Lapsi jatkaa: Ei ne kyllä ole!  Miksi toi äiti vaan on ton ihme härvelin  kanssa eikä auta?
Vanhempi: Koska silloin ei vielä oltu keksitty kännykkää.


 
Ei oltu ei. Kärsimyksen dokumentointi ja esiin nostaminen oli hidasta, vaikka n
äyttely on aika nopsasti katsastettu. Astumme ulos Ateneumista, Rautatieaseman ihmisvirtaan, tämän päivän syrjittyjen, ahdisteltujen ja yhä lohdutta jäävien lasten  maailmaan. Lapsi pysähtyisi näkemään, mutta häntä hoputtaa eteenpäin klassikoiden klassikko: vanhempi, joka huokaisee tyytyväisenä näytettyään lapsille palan todellista elämää.